s. 147. t: 8
a)
Miksi kuolemaa pelätään?
Aluksi tekisi mieli tehdä pesäero, tarkoitetaanko
kuoleman pelkäämisellä yläkäsitettä kuolemanpelko vai itse kuolemista
(prosessi). Oletetaan, että kyse on kuolemanpelosta.
Luulisin kuolemaa pelättävän, koska se on
säilyttänyt statuksensa mystisenä asiana, samalla kun se on tapahtunut jo niin
monelle ihmisille tähän päivään mennessä. Ihmisen ruumista tutkimalla on
saatettu tietoisuuteen eri lihas- ja veriryhmät, DNA, hermoston toiminta,
solujen jakautuminen ja muuta hienoa. Jos elämisestä ei ole löydetty kaikkea
mahdollistu, ei ihmekään kuoleman tuntuvan niin negatiivisena. Syntymä on
paljon puhuttava asia. Tiedetään, mitä lapsen tulon jälkeen tapahtuu. Hän
kasvaa, elää, ja sitten, kuolee. Tuntematonta kuolemaa pelätään. Kukaan kun ei
ole voinut tulla takaisin kuolleista ja kertoa muille mitä tuleman pitää. Noh,
siis jos uskonnollisia hahmoja ei lasketa. Ja arjen sankareita, jotka alle
vuorokauden sisällä ”heräsivät henkiin” ja kertoivat nähneensä valoa tunnelin
päässä.
Uskonto voi olla osasyynä kuolemanpelkoon.
Kauhuskenaariot helvetistä eivät totisesti houkuttele nopeuttamaan päiviään
maanpäällä. Ajatus, ettei pääse oman uskontonsa laidunmaille, on lannistava. Toinen
seikka on elämän mielettömyys. Jos kuolemanjälkeiseen elämään ei usko, voi
tuntua, että aika mitä on jäljellä, on se ainut aika mitä. Koko elämä siis
aherretaan, etsitään tarkoitusta tai mitä hyvänsä. Sitten kun kuolema koittaa,
voi oma panostus maailmaan tuntua mitättömältä, merkityksettömältä,
lopulliselta. Oliko missään mitään mieltä?
b)
Miten ihmisten kuolemanpelko ilmenee?
- · Nuoruuden ihannointi. Koska selvästikin nuoren näköinen ja nuoren käyttäytymismallin omaava voi huijata itseään. Itseään huijaamalla koetetaan ”ostaa kuolemalta lisäaikaa”.
- · Uskoon kääntyminen. Tosihan on, että kaste, konfirmaatio, häät ja hautajaiset ovat neljä meikäläisen kirjon toimitusten peruspylvästä. Kolme ensimmäistä ovat suhteellisen lähellä toisiaan, kun neljäs kaikkien toivon mukaan on kaukana. Ehkä välillä saattaa kiinnostus kirkkoon lopahtaa? Kun ikää alkaa jo olla, kiinnostus omasta tulevaisuudesta (kuoleman jälkeen) nousee luonnollisesti. Jotkut saattavat haluta vain selkeän päämäärän jonnekin, jotain mitä odottaa. Tämä voisi olla taivasten valtakunta.
- · Tarrautuminen esineisiin, paikkoihin ja ihmisiin. Onko tämä se hetken tyyneys ennen myrskyä? Lapsonen saattaa kaivata uniriepuansa, muuten ei uni tule. Ihminen saattaa hakea turvaa tutuista asioista, joiden parissa on kasvanut. Marssi kohti tuntematonta ei tunnu niin pahalta, kun on katsellut vanhoja valokuvia lapsuusvuosista, muistellut menneitä vanhan tutun kanssa ja lukenut suvun historiikin.
- · Yllättävät teot. Monesti olen lukenut, kuinka 90 –vuotias papparainen teki laskuvarjohypyn tai muuta extreemiä. Entäs sitten se tapaus, kun vanha pariskunta myi koko omaisuutensa ja lähtivät viettämään viimeisiä päiviään Espanjaan? Tähän voisi luetella vaikka mitä. Ajatellaanpas mitä kuolemanpelko on. Onko se pelkoa tulevasta vai ettei elänyt tarpeeksi? Minun mielestäni se on kumpaakin. Kuolema sisältää elämän ja elämä kuoleman.
c)
Miten itse suhtaudut kuolemaan?
17 –vuotiaalla, jolla on kaikki aika maailmassa, ja
joka ei kertaakaan ole käynyt hautajaisissa (rattaissa ei lasketa: liian pieni
muistamaan), kuolema tuntuu kunnioitusta herättävältä, muttei vielä hirveän
tutulta. Minulla oli marsuja kymmenen vuoden ajan, nyttemmin ei enää yhtään. En
osaa sanoa, kuinka pahalta ihmisen kuolema tuntee verrattuna lemmikin
kuolemaan. Lemmikin kohdalla se tuntui kuin pienen aikakauden lopulta.
Ensimmäisen kuoltua suru oli uusi ja tunteiden purkaukset olivat voimakkaita.
Sitä seuraavat eivät olleet aivan yhtä kolauttavia: nyt niitä sentään osasi
käsitellä jollain tavalla. Viimeisen kuoltua ei itkettänyt. Ei sillä, että minusta
olisi kouliintunut välinpitämätön kovanaama, vaan olin haikea. Muistin hetkiä
kymmeneltä vuodelta ja koin, että tähän oli hyvä päättää. Mietin, ovatko hullut
kissatädit (= jo vanhemmat yksinäisehköt naishenkilöt, enemmän kissoja kuin
laki sallii…) kykenemättömiä päästämään irti.
Kaikenlaisesta eeppisistä televisiosarjoista ja
fantasiakirjallisuudesta saa usein kuvan, että kuolema on vain yksi uusi
seikkailu ja että kaikki kuolemat ovat maailmanmullistavia, kuolleista tulee heti
marttyyreitä tai muuta vastaavaa. Kuolleista näyttelijöistä ja laulajista sekä
muista merkittävistä ihmisistä lyödään rahoiksi, kun heistä tehdään ikoneita
kuolemansa jälkeen. Tämä on toki vaikuttanut omaan käsitykseeni – enhän asu
kulttuurini ulkopuolella. Kuolema tietyllä tavalla kiehtoo tutkimaan sitä. Kuin
tietokirja, jota kaikki tuon rajan takana ovat päässeet lukemaan.
Ylhäältä: kuolema on minulle vielä vieraalta,
kunnioitusta herättävältä, haikeansurulliselta ja tutkimushalua kiehauttava.
Mitä olen kokenut kuolemasta, olen saanut maallisen puutteen tilalle muuta.
Kuolemakokemukset ovat jättäneet tasapainoisen jäljen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti